Puen päälle työvaatteet.
Olen reipas.
Näitä päiviä on jo liikaa,
jokainen solu mussa huutaa:
Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut


Paitsi ettei minuu kukaan lyö.
Hakkavat vaan suoraa naamaan sanoillaan. Unohtamisella. Valheilla.
Ja kuitenkin nämä ihmiset ovat niitä tärkeimpiä vieläkin. Ja Tiedän, että jos/kun he tulevat takaisin ja puhuvat, ja pitävät lupauksensa, joskin vain hiukan myöhässä. Olen valmis unohtamaan kaiken.
Paitsi etten unohda.
Vaikuutan itsellenikin, että se kaikki on anteeksiannettu ja täysin unohdettu. Ja kuitenkin vieläkin riivin
 vanhoja haavoja auki, ihan vaan...
Aina jaksan muistuttaa itseäni kaikesta mitä kaikki ovat tehneet ja sanoneet.
Muistuttaa, että sellasta ne on jo tehnyt, turha uskoa, että yhtään olisivat muuttuneet.
Vaikka oikeasti hekin ovat "vain ihmisiä". Joilla on oikeus huonoihin päiviin ja itsekeskeisyyteen sillä hetkellä, kuin itsekeskeisyys On Pakollista.
Paitsi etten itse ole muuta kuin itsekeskeinen.
Vaadin muilta liikaa. Vaadin itseltäni liikaa. Mutten kuitenkaan vaadi tarpeeksi keneltäkään.

Näinä päivinä tuntuu, että pitäisi vain muuttaa kaappiin lopullisesti asumaan, ja unohtaa kaikki ihmissuhteet.
Olla vaan, koska jos itse pettää oman luottamuksen, on aina joku jota rangaista.
Mutta kaverit on ihmisiä, joilla on oikeus olla inhimillisiä, eikä minulla mitään oikeutta sanoa heille.

Yksin olisi niin paljon helpompaa